Mutta mitä sitten tapahtuu?
Testaaminen on välttämätöntä toimintavarman ohjelmiston rakentamiseksi. Joskus voi kuitenkin käydä niin, että testaus tuottaa bugeja paljon nopeammin kuin niitä ehditään korjaamaan. Yksikin testaaja saattaa raportoida kymmeniäkin bugeja päivässä, ja samaan aikaan kehittäjät ovat ehkä kiinni uusien ominaisuuksien kehittämisessä tai jopa muissa projekteissa. Tai jos bugeja korjataankin, yksittäinen korjaus saattaa avata testaajalle tien löytää monta uutta bugia. Muutamassa päivässä bugitietokanta saadaan niin täyteen, että sen perkaaminen käy työstä. Ja todella se perkaaminen vie myös aikaa. Bugien korjaamista ohjataan käymällä listaa läpi, delegoimalla ja priorisoimalla. Kehittäjät etsivät itselleen mielekkäitä kokonaisuuksia korjattaviksi. Testaaja kahlaa läpi aktiivisten bugiraporttien listaa tarkistaakseen, muistiko eilen raportoida sen yhden kummallisen bugin, jonka selvittely jäi kesken, tai etsii viime viikolla löytyneen bugin täydentääkseen sen kuvausta uudella tilanteella, jossa sama ongelma toistuu. Kenties muukin projektihenkilöstö raportoi löytämiään bugeja joko suoraan samaan tietokantaan luoden duplikaatteja, tai kyselemällä sähköpostitse testaajalta, joko olet huomannut tämän ja tämän asian. Kehittäjien tehdessä uutta toiminnallisuudet saattavat myös muuttua tavalla, jonka myötä vaivalla dokumentoituja bugeja ei enää saada toistumaan, ja niiden moniportainen käsittely vie turhaan aikaa niin kehittäjiltä kuin testaajilta.
Ei kuulosta ihan hirveän tehokkaalta.
Soppa saadaan kasvamaan entisestään, kun kirjataan bugeina kaikki testaushavainnot, ja oletetaan, että ne hoituvat kehittäjien ja testaajien välisellä pingiksellä.
Testaaja ei kuitenkaan yleensä ole projektipäällikkö, ei suorassa yhteydessä asiakkaaseen eikä vastuussa määrityksestä tai vaikkapa käyttöliittymäsuunnittelusta. Tarkentavat kysymykset, joiden oleellinen sisältö on "pitääks tää oikeesti tehdä?" tai "mitä tää määrityksen kohta oikeesti tarkoittaa?" pitäisi ohjata jonnekin muualle. Esimerkiksi suoraan asiakkaalle. Testaaja kun ei voi yksinään antaa kehittäjälle lupaa oikaista.
Miten tilanteen sitten saisi pysymään hanskassa?
Bugien löydettävyyttä parannetaan paitsi hyvällä nimeämisellä myös linkityksillä (esim. käyttötapauksiin) ja luokitteluilla (esim. mihin toiminnallisuuteen liittyy). Sotkun syntymistä voi vähentää myös niin, että sovitaan tarkkaan testauksen tavoitteet, ja vain niihin liittyviä bugeja raportoidaan. Jätetään se kaikesta jännästä nipottaminen vähän myöhempään, kun keskeisimmät asiat toimivat. (Tämä toki tarkoittaa, että testaukseen on oltava käytettävissä riittävästi kalenteriaikaa, eli testaus on aloitettava heti kun toteutus on siinä vaiheessa, että testaaminen on mielekästä.) Voidaan myös jakaa testaushavainnot esim. bugeihin, keskeneräisiin toiminnallisuuksiin ja lähdemateriaalien ongelmiin, ja sopia näille toisistaan poikkeavat käsittelytavat. Kunhan projektissa mietitään, mitä testaukselta aikuisten oikeasti halutaan, ja miten organisoimalla se saadaan mahdollisimman hyvin tukemaan ja mahdollisimman vähän tukkimaan kehitystä.
Jos kaikki oikeasti tietävät, ettei olla vielä stabilointivaiheessa, on hyvä jos testaaja voi työskennellä kehittäjien lähellä, jolloin tieto kulkee myös ilman bugitietokantaa. Kysymyksiä on silloin helppo pallotella suullisesti, ja arvioida yhdessä, miten paljon testauspanoksia kannattaa laittaa mihinkin toiminnallisuuteen juuri nyt. Tätä keskustelua on toki mahdollista käydä sähköisestikin, jos vain kaikki osapuolet ymmärtävät sen olevan yhteinen etu.
Lopulta tärkeää on myös se, ettei pelätä nostaa kissaa pöydälle. Jos toteutuksen ja testauksen lähdemateriaaleissa kuten määrityksessä on ongelmia, joiden takia ei ole mielekästä jatkaa, tieto tästä pitää saada mahdollisimman pian etenemään sinne, missä asioista päätetään. Ongelmien raportoiminen ei koskaan saa hilpeää vastaanottoa, mutta tämä asia ei yleensä odottamalla parane.Näiden maton alle lakaistujen asioiden esiin nostaminen on yksi testauksen tärkeimmistä tehtävistä, ja niiden edistämiseen onkin löydyttävä kanavat, joita käyttäen ongelmat myös ratkotaan.
Ei kuulosta ihan hirveän tehokkaalta.
Soppa saadaan kasvamaan entisestään, kun kirjataan bugeina kaikki testaushavainnot, ja oletetaan, että ne hoituvat kehittäjien ja testaajien välisellä pingiksellä.
Testaaja ei kuitenkaan yleensä ole projektipäällikkö, ei suorassa yhteydessä asiakkaaseen eikä vastuussa määrityksestä tai vaikkapa käyttöliittymäsuunnittelusta. Tarkentavat kysymykset, joiden oleellinen sisältö on "pitääks tää oikeesti tehdä?" tai "mitä tää määrityksen kohta oikeesti tarkoittaa?" pitäisi ohjata jonnekin muualle. Esimerkiksi suoraan asiakkaalle. Testaaja kun ei voi yksinään antaa kehittäjälle lupaa oikaista.
Miten tilanteen sitten saisi pysymään hanskassa?
Bugien löydettävyyttä parannetaan paitsi hyvällä nimeämisellä myös linkityksillä (esim. käyttötapauksiin) ja luokitteluilla (esim. mihin toiminnallisuuteen liittyy). Sotkun syntymistä voi vähentää myös niin, että sovitaan tarkkaan testauksen tavoitteet, ja vain niihin liittyviä bugeja raportoidaan. Jätetään se kaikesta jännästä nipottaminen vähän myöhempään, kun keskeisimmät asiat toimivat. (Tämä toki tarkoittaa, että testaukseen on oltava käytettävissä riittävästi kalenteriaikaa, eli testaus on aloitettava heti kun toteutus on siinä vaiheessa, että testaaminen on mielekästä.) Voidaan myös jakaa testaushavainnot esim. bugeihin, keskeneräisiin toiminnallisuuksiin ja lähdemateriaalien ongelmiin, ja sopia näille toisistaan poikkeavat käsittelytavat. Kunhan projektissa mietitään, mitä testaukselta aikuisten oikeasti halutaan, ja miten organisoimalla se saadaan mahdollisimman hyvin tukemaan ja mahdollisimman vähän tukkimaan kehitystä.
Jos kaikki oikeasti tietävät, ettei olla vielä stabilointivaiheessa, on hyvä jos testaaja voi työskennellä kehittäjien lähellä, jolloin tieto kulkee myös ilman bugitietokantaa. Kysymyksiä on silloin helppo pallotella suullisesti, ja arvioida yhdessä, miten paljon testauspanoksia kannattaa laittaa mihinkin toiminnallisuuteen juuri nyt. Tätä keskustelua on toki mahdollista käydä sähköisestikin, jos vain kaikki osapuolet ymmärtävät sen olevan yhteinen etu.
Lopulta tärkeää on myös se, ettei pelätä nostaa kissaa pöydälle. Jos toteutuksen ja testauksen lähdemateriaaleissa kuten määrityksessä on ongelmia, joiden takia ei ole mielekästä jatkaa, tieto tästä pitää saada mahdollisimman pian etenemään sinne, missä asioista päätetään. Ongelmien raportoiminen ei koskaan saa hilpeää vastaanottoa, mutta tämä asia ei yleensä odottamalla parane.Näiden maton alle lakaistujen asioiden esiin nostaminen on yksi testauksen tärkeimmistä tehtävistä, ja niiden edistämiseen onkin löydyttävä kanavat, joita käyttäen ongelmat myös ratkotaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti