Kukaan ei halua käyttää softaasi

Kipeä totuus, jota joidenkin ohjelmistotaloissa työskentelevien tuntuu olevan vaikea ymmärtää, on että kukaan ei oikeasti halua käyttää sitä softaa jota teemme.

Jos mielesi tekee nyt väittää vastaan, mietipä hetki, miksi some- ja pelimaailmassa käytetään niin paljon keinoja, jotka luovat käyttäjille addiktioita. Ne tarjoavat käyttäjilleen mukavaa ajanvietettä, mutta joutuvat silti itse luomaan käyttäjille tarpeen palata.

Käyttäjän tarpeet ovatkin keskeinen syy siihen, miksi ohjelmistoja käytetään. Jos ohjelmiston avulla pystyy tekemään työnsä nopeammin, helpommin ja laadukkaammin kuin ilman, todennäköisesti ihmiset käyttävät tuota ohjelmistoa työssään, jos siihen vain on mahdollisuus.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että he haluaisivat käyttää sitä ohjelmistoa. Ei, he haluavat saada työnsä vaivattomasti tehtyä.

Miksikö tämä on oleellista ymmärtää?

Siinä missä rakentamamme softa on meille itsellemme koko elämä, asiakkaillemme se on vain pieni osa heidän työtään, yksi työkalu muiden joukossa. Meidän täytyy ymmärtää sitä ympäristöä, jossa tuotetta käytetään, jotta voisimme ymmärtää, millainen tuote palvelisi asiakkaitamme parhaiten. Testaaja, joka ei ymmärrä todellisten käyttäjien toimintaympäristön haasteita, saattaa hyvinkin priorisoida aivan vääriä asioita tehdessään valintoja, mitä osa-alueita tarkastella kriittisesti ja mitä havaintoja raportoida.

Testaaja - koodarin vihollinen vai puolustaja?

Testaajien ja kehittäjien yhteistyö ei ole aina ihan kitkatonta.

Kun testaajan eteen tuodaan jotain valmiiksi väitettyä, jonka testaaminen on hidasta koska koko ajan löytyy raportoitavaa, on haasteellista tuoda löydöksiä esiin tavalla, jota hiukankin herkkähipiäinen kehittäjä ei kokisi osin henkilökohtaisuuksiin menevänä nipottamisena. Aikataulu- ja budjettipaineet kiristävät molempien pinnaa, samoin kaikenlaiset "tyhmät" virheet.

Erityisesti kun kyse on valmisohjelmistoon tehtävistä muutoksista, vastaan voi myös tulla vanhaan koodiin liittyviä ongelmia, joiden kiertämisen haasteellisuus siirtää helposti keskustelun korjaustavan etsinnästä bugin merkityksen vähäisyyden perusteluun. Näissä tilanteissa osapuolten voi olla vaikea nähdä tekevänsä yhteistyötä, ennemminkin tuntemukset molemmin puolin risteilevät ärtymyksessä, miksi muutenkin niukkaa aikaa on käytettävä johonkin näin turhauttavaan.

Testaajan tehtävä ei kuitenkaan ole mollata kehittäjää väärin tehdystä työstä, vaan auttaa tätä tekemään työnsä hyvin.

Erityisesti silloin kun testauksesta puhutaan laadunvarmistuksena, testaajan tehtävä on merkittäviä virheitä löytäessään viedä projektin johtoon viestiä, että kehittäjien mahdollisuudet tehdä työnsä hyvin on taattava.

Laatua kun on vaikea saada aikaan, jos sen tekijöillä ei ole tarpeeksi aikaa, tarpeeksi mahdollisuuksia keskittyä, tai tarpeeksi ohjausta.

Harva koodari tekee ihan vaan piittaamattomuuttaan virheitä, ja kokonaisuuden kannalta edullisinta olisi, jos mahdollisimman moni toimintalogiikkaan liittyvä tai muuten merkittävä virhe jäisi kiinni jo silloin kun niitä ollaan kirjoittamassa.

Tässä mielessä olisi myös hienoa, jos testausta ei nähtäisi vain valmiin tuotteen toiminnan verifiointina.

Testaaja voi auttaa ehkäisemään virheitä mm. katselmoimalla määritys- ja suunnitteludokumentteja, esittämällä kysymyksiä sprinttipalavereissa, keskustelemalla rakenteilla olevasta toiminnallisuudesta kehittäjien kanssa, käymällä kehittäjän kanssa demoluonteisesti läpi toteutettua toiminnallisuutta, ja testaamalla hyvinkin keskeneräistä (kunhan hänellä on tieto siitä, mitä voi testata ja minkä ei ole tarkoituskaan vielä toimia). Tärkeää on löytää yhteinen tavoite tekemiselle.

Laatu ei parane testaamalla, vaan tekemällä paremmin.

Mikä on testauksesi tavoite?

Testata voi monella tavalla. Harvassa ovat järjestelmät, jotka ovat niin yksinkertaisia, että niiden täydellinen bugittomuus kannattaa varmistaa - ainakaan kaikissa projektin testausta sisältävissä vaiheissa. Riippuu jossain määrin myös testattavan järjestelmän kypsyydestä, mistä näkökulmasta ja millaisin tavoittein testausta kannattaa tehdä. Siksi testauksen tavoitteitakin on syytä arvioida testauskierrosten välillä uudelleen.

Tavoitteiden järkevään asettamiseen vaikuttaa mm. testaukseen käytettävissä oleva aikataulu, testaajien määrä ja osaaminen, sekä se, miten valmis testattava järjestelmä on. Tärkeä näkökulma on myös se, minkälaista tietoa testaamisella halutaan saada. Onko tavoitteena jonkin toiminnallisuuden määrityksenmukaisuuden verifioiminen, yleiskuvan muodostaminen koko järjestelmän tai jonkin tietyn moduulin kunnosta, vai jotain ihan muuta? Kaikkea ei välttämättä kannata tavoitella kerralla.

Yksi lähestymistapa on ad hoc testaus, jonka tarkoituksena on nopeasti ja sen kummemmin suunnittelematta löytää bugeja. Itse tykkään aloittaa uuden toiminnallisuuden testauksen näin, ikään kuin kokemattomana käyttäjänä selvittäen, miten rakennelma toimii. Samaa näkökulmaa tulee usein käytettyä silloin kun on tarve kevyelle regressiotestaukselle. Tämä on suhteellisen tehokas tapa löytää server errorit ja muut isot mokat, joiden vastaantuleminen on myös vähemmän turhauttavaa ad hoc-tyylillä kuin yritettäessä kurinalaisesti kahlata läpi testitapauksia. Kovin pitkälle tällä tyylillä ei kuitenkaan päästä.

Järjestelmän käyttäjien kannalta keskeisintä lienee prosessin mukainen testaus, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että käydään läpi toiminnallisuuden kuvaavat käyttötapaukset. Yhteen käyttötapaukseen voi liittyä useampia testitapauksia, mutta periaate on kuitenkin sen tarkistaminen, että käyttäjän toimiessa oikein myös järjestelmä toimii oikein.

Tätä on kuitenkin syytä laajentaa myös sen tarkistamiseen, että järjestelmä osaa toimia myös tilanteissa, joissa käyttäjä ei toimi oikein - esimerkiksi julkista verkkokauppaa käyttävän asiakkaan ei voida olettaa ymmärtävän selaimensa teknisiä ominaisuuksia tai selaavan manuaalia samalla kun asioi.

Hyvä testaaja yrittää välillä myös rikkoa testattavan järjestelmän. Siis esimerkiksi syöttää kenttiin vääränlaisia arvoja, luoda liian paljon uusia kohteita massaluontitoiminnoilla, kulkea edestakaisin kuin ei ihan tietäisi mihin haluaa mennä, palauttaa muokattuja arvoja oletusasetuksiin, ja tehdä kaikkea mahdollista kiellettyä, mihin käyttöliittymä antaa mahdollisuuden.

Yleensä näitä mahdollisia väärin toimimisen tapoja on niin monia, ettei kaikkia ole mahdollista käydä läpi. Hyvään testaussuunnitteluun kuuluukin miettiä, mitkä ovat niitä oleellisimpia kokeiltavia asioita. Jos vielä suunnitelmat tehdään riittävän väljästi mahdollistamaan se, että negatiivinen testaus tehdään jokaisella testikierroksella vähän eri tavalla (toki tekemiset huolella dokumentoiden, jos bugeja tulee vastaan), testauksen kattavuutta saadaan tavallaan kasvatettua kierros kierrokselta.

Käyttötapauksien ympärille rakennettavaan testaukseen saa lisäväriä saippuaoopperatekniikalla. Testaussuunnittelu voidaan tehdä vähän kuin käsikirjoitettaisiin näytelmää, joka on täynnä värikkäitä henkilöitä ja yllättäviä juonenkäänteitä.

Oma inhokkini testauksessa lienee testaaminen vaatimusluetteloa vastaan. Pahimmillaan eteen lyödään satoja rivejä pitkä excel, jonka sisällöstä ei aina oikein edes selviä, mihin asiaan mikäkin esitetty vaatimus liittyy. Osa riveistä kuvaa hyvin nopeasti tarkistettavia asioita (esim. "järjestelmä sisältää kalenterin"), osan läpikäynti vaatii paljonkin aikaa (esim. kieliversioiden toiminnan vastaavuus toisiinsa nähden, tai pitkän prosessin loppupään toiminnallisuus, johon liittyvä testiaineisto on ensin luotava käsin). Vaatimuksien järjestys ei yleensä ole mitenkään looginen suhteessa järjestelmän normaaliin käyttöön. Ja joukossa on ehkä myös yleisiä ei-toiminnallisia vaatimuksia, joiden testaamista ei oikein ole mahdollista upottaa järjestelmätestaukseen.

Silti vaatimusluetteloa ei voi vain unohtaa, sillä kaikkien vaatimuksien upottaminen käyttötapauksiin ei aina ole mielekästä. Niistä muodostettavat testitapaukset voidaan kuitenkin usein linkittää käyttötapauksiin luoden niiden testaamiselle mielekkäämmän asiakokonaisuuden.

Tärkeää on myös toteutettavan järjestelmän ulkoasun testaaminen visuaalista ilmettä ja rautalankamalleja vasten. Selainkäyttöisissä ohjelmistoissa tähän liittyy myös selainriippumattomuuden testaaminen, eli sen tarkistaminen, että kokonaisuus toimii kaikilla sovituilla selaimilla. Yhä useammin järjestelmiä käytetään myös mobiililaitteilla. Riippuen sovitusta tukitasosta testaaminen eri selaimilla ja laitteilla voi viedä paljonkin aikaa.

Usein järjestelmätestaaminen alkaa käytännössä kun testattavat toiminnallisuudet ovat vielä kovin raakileita. Tämä asettaa myös omat haasteensa testaamiselle, vaikka sinällään testauksen aloittaminen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa on hyvä asia.

Toteutusvaihetta tukeva erillisen testaajan tekemä testaus voi vähentää turhaa työtä kun virheitä löydetään ennen kuin niiden päälle rakennettavia kokonaisuuksia ehditään viimeistellä. Joskus se myös voi vähentää kehittäjän työtaakkaa, kun testimateriaalin luomiseen ja rakentuvan kokonaisuuden testaamiseen saa reaaliaikaista apua.

Toisaalta kommunikaatiokatkokset voivat johtaa turhaan työhön, jos testaaja päätyy raportoimaan bugeina asioita joita ei ole vielä toteutettu, tai asioita jotka aiheutuvat niistä jännyyksistä, joita kehittäjän yhtäaikainen tekeminen järjestelmässä aiheuttaa.

Ihanteellisimmillaan yhtäaikainen toteutus ja testaus tapahtuukin niin, että testaajat ja kehittäjät työskentelevät vierekkäin, jolloin kysyminen on helppoa ja myös hiljainen tieto välittyy kaikille. Jos tämä ei ole mahdollista, voidaan projektiviestintään käyttää myös sähköisiä välineitä. Tämä kuitenkin vaatii kaikilta osapuolilta tietynlaista aktiivisuutta - ei esimerkiksi voida olettaa, että testaaja pystyy aina arvaamaan, milloin hänelle annettu tieto tavoitetilasta tai testattavuudesta on riittämätöntä.

Elämäni mutteriapinana ja muita motivaatiokokemuksia

Kenties turhauttavinta testaustyössä on säätäminen.

Siis se, miten pahimmillaan parikin kertaa päivässä joutuu kyselemään projektien vastuuhenkilöiltä, joko olisi testattavaa, miten aikataulu elää, missä testataan, milloin ympäristö päivitetään, mitä ja miten on testattavissa. Mitkä ovat juuri nyt testauksen prioriteetit ja tavoitteet.

Miten viime hetken kiireellisen tilauksen vuoksi joutuu keskeyttämään juuri vauhtiin päässeen työskentelyn tehdäkseen taas uuden syöksyn tuntemattomaan. Tai kyselemään, voisiko jonossa seuraavan projektin aloittaa sovittua aikaisemmin, kun se ensimmäinen ei olekaan vielä testattavissa. Järjestelemään testauksen jakamista tai siirtämistä toiselle testaajalle, kun projektien toteutuvat aikataulut vaativat suurempaa työpanosta kuin mihin on kohtuullista yksin venyä.

Kysymään useampaan otteeseen, ennen kuin saa riittävät tiedot jonkin asian testaamiseen, vain löytääkseen itsensä tilanteesta, jossa joku tuhoaa varoittamatta vaivalla rakennetun testiaineiston, tai selviää että sovittua päivitystä ei sitten ollutkaan tehty. Tai päivitettiin epästabiiliksi tiedettyyn versioon, ja nyt päästään testaamaan samoja bugeja useammassa ympäristössä yhtäaikaa.

Tähän kaikkeen liittyy piinallinen tuntuma siitä, ettei saa mahdollisuutta tehdä työtään niin hyvin kuin haluaisi, olla niin hyödyllinen kuin omasta mielestään osaisi olla.

Jonkin verran epävarmuutta, inhimillisiä erehdyksiä ja niihin liittyvää säätämistä on pakko hyväksyä. Testaajan työn aikataulu ja työmäärä riippuvat siitä, miten kehittäjät tekevät työnsä, eikä sitä ole täysin mahdollista ennakoida. Kun vielä testaajan työn idea on enemmän tai vähemmän keskeneräisen kanssa työskentely - sen tarkistaminen, miten tukeva rakennelmasta tulikaan - virheisiin törmääminen vähän niin kuin kuuluu toimenkuvaan.

Siksi välillä on pakko joustaa ja järjestellä. Joskus on myös pakko hyväksyä se, että juuri nyt ei ole tarjolla mielekästä testaustyötä. Tai että aika ei riitä tekemään asioita oikeasti perusteellisesti. Työ on lopulta vain työtä, ei sen takia kannata yöuniaan menettää, eikä sen tarvitse olla tärkein elämään sisältöä tuova asia.

Joskus kuitenkin on vaikea välttää ajatusta, olisiko asiat kuitenkin mahdollista tehdä edes vähän paremmin.

Yksi vaihtoehto olisi tehdä projekteja ketterämmin, jolloin testattavaa syntyisi tasaisempaa tahtia ja pienempiä määriä kerrallaan. Tämäkään vaihtoehto ei kuitenkaan yksin tuo pelastusta, sillä monia vesiputousmallia rampauttavia toimintatapoja (tai tapoja olla toimimatta) on mahdollista käyttää myös projekteissa, joita periaatteessa edistetään ketterästi - häröilyhän ei sellaisenaan kuulu mihinkään prosessimalliin. Eikä järjesteltävien palikoiden pienentäminen itsessään poista järjestelyn tarvetta, vaan lopputulos voi olla jopa päinvastainen.

Yllättävän paljolta turhalta työltä ja mielipahalta säästyttäisiin ihan vain skarppaamalla projektien sisäisen tiedonkulun kanssa. Siis esimerkiksi sillä, että aina kun tapahtuu jotain aikatauluun tai sisältöön vaikuttavaa, myös testaaja saisi kuulla asiasta. Tai jos kehitetään ja testataan yhtäaikaisesti, saman projektin parissa painivilla olisi tieto siitä, mitä muut ovat tekemässä, ja keihin kaikkiin omat tekemiset voivat vaikuttaa. Että saisi senkin tiedon, jota ei ole helppoa keksiä itse kysyä. Monet näistä asioista varmaankin helpottaisivat myös kehittäjien työtä.

Pitäisikö testaajan istua kehittäjien luona jo toteutusvaiheessa? Pitäisikö hänen osallistua projektipalavereihin alusta alkaen? Ainakin osaan niistä? Pitäisikö projektien tiedotus hoitaa spämmäämällä aina sähköpostilistaa, jolle myös testaaja kuuluu?

Ratkaisuvaihtoehtoja voi olla useampia. Ehkä lopulta tärkeintä on, että projektin sisäinen viestintä ylipäätään nähdään panostamisen arvoisena, tapana ehkäistä ongelmia. Esimerkiksi, että palaverit suunnitellaan jollain tasolla, niistä jaetaan etukäteen jonkinlainen agenda, ja niihin pääsevät tavalla tai toisella osallistumaan kaikki, joita käsiteltävä asia jotenkin koskee, tietäen mitä heidän osallistumiseltaan odotetaan. Että niiden ensisijainen tarkoitus ei ole raportointi, vaan tiedon jakaminen kaikille niille jotka siitä hyötyvät.

Hupaisia bugeja

Testaajana saa välillä käyttää luovuutta etsiessään mielekkyyttä omasta työstään. On hirveän masentavaa etsiä virheitä muiden luomuksista, vääntää kättä siitä että nämä ongelmat ovat ihan oikeasti ongelmia, ja esiintyä pessimistinä kun arvioidaan projektin mahdollisuuksia päästä maaliin sovitussa aikataulussa.

Työssään voi kokea aidosti onnistuvansa, kun löytää aikaisessa vaiheessa vakavia virheitä, joiden korjaamiseksi palaveerataan, järjestellään töitä, huokaillaan raskaasti ja tehdään pitkää päivää. Silloin voi riemuita siitä, että mitä varhaisemmassa vaiheessa virhe löytyy, sitä pienempi sen vaikutus on työmäärään ja projektin aikatauluun, jos se vain osataan käsitellä tilanteen vaatimalla tavalla. Ja jos projektin aikataulu viivästyykin, niin sen kanssa on kuitenkin sitä helpompi elää, mitä aikaisemmin tieto asiasta saadaan.

Bugit kun eivät häviä silmät ummistamalla. Tuotantoympäristössä sama virhe voisi aiheuttaa pr-katastrofin niin järjestelmän tilanneelle asiakkaalle kuin sen toteuttaneelle ohjelmistotalollekin.

Toisaalta on kuitenkin hirveän hyvä asia, että tällaisia isoja show stoppereita ei tule ihan joka projektissa vastaan ollenkaan. Silloin voi iloita siitä, että määrityksessä ja suunnittelussa on onnistuttu riittävän hyvin, ja koodarit ovat saaneet keskittyä työhönsä. Testaajan rooliksi jää motkottaa pikkuasioista. Vaikka käyttäjän kannalta monet niistäkin ovat oikeastaan melko isoja asioita.

Joskus ohjelmistovirheistä on helppo löytää myös oma huumoriarvonsa. Usein nämä liittyvät bugeihin, jotka eivät varsinaisesti häritse itse prosessin läpi viemistä, mutta tarkkasilmäinen huomaa että jotain tapahtuu toisin kuin pitäisi. Nauraminen on tietysti sitä helpompaa, mitä kauempana tulevaisuudessa julkaisuajankohta siintää, mutta toisaalta epätoivon hetkilläkin nauraminen saattaa tehdä hyvää.

Kieliversiot ovat perinteisesti asia, jossa jotain pientä unohtuu, ja lopputulos voi näyttääkin sitten yllättävän hassulta. Myös esimerkiksi aikaleimat ja muut automaattisesti luotavat tiedot saattavat elää aivan omaa elämäänsä, samoin kuin vaikkapa tilaisuuksiin liittyvät kellonajat tilaisuuksia siirreltäessä ja kopioitaessa. Joskus kaikkien kenttien sisällöt eivät tallennu oikein, tai tekstissä olevat skandit hajoavat yllättäen.

Yksi hupaisimmista koskaan kuulemistani bugeista oli tapaus, jossa rajapintahaku tyhjensi tietokannan joka yö, mutta haki uudet tiedot vain arkipäiviksi. (Tosin tämän bugin löytyminen tai syyn jäljittäminen tuskin oli hupaisaa kenestäkään prosessiin osallistuneesta.) Myös testattavan ohjelmiston hitaus ja sitkeät sovellusvirheet herättävät joskus ajatuksen, että pitäisikö brändätä slow-food-henkinen ajatus hitaista ohjelmistoista, jotka kannustavat ihmisiä irrottautumaan tietokoneistaan ja kännyköistään, nauttimaan rauhassa aamukahvit, käymään lenkillä ja kohtaamaan toisensa kasvokkain. Parantaisiko se meidän elämänlaatuamme enemmän kuin jatkuva toiminnan tehostaminen?