Muodolla on väliä

Vietämme erityisesti kesäisin paljon aikaa appivanhempieni kesämökillä. Jos siellä arkipäivänä ajoittaa kaupassa käymisen oikein, voi ostaa paikallisen leipomon ruisleipää. Meistä tuo leipä on poikkeuksellisen hyvää ruisleipää, joten silloin tällöin tulee ääneen harmiteltua, että vietämme mökillä lähinnä viikonloppuja, jolloin tuota leipää ei voi ostaa.

Tänä kesänä ensimmäistä kertaa kävi niin, että kaikki lapsemme viettivät kokonaisen lomaviikon isovanhempiensa kanssa mökillä minun ja mieheni ollessa töissä. Kun sitten viikonloppuna saavuimme mökille, appivanhemmat kertoivat ostaneensa juuri tuota ruisleipää, mutta lapset eivät kuulemma olleet syöneet sitä ollenkaan.

Aluksi ajattelin kysymyksen olevan siitä, että pöydässä kenties on vain ollut muutakin tarjolla. Meillä ei ole tapana syödä leipää lämpimän ruuan kanssa, ja muilla aterioilla jos on mahdollisuus ottaa muroja tai pullaa tms. niin yllättäen lapset eivät juuri leipää syö. Tuntui silti oudolta, ettei leipää ollut kulunut ollenkaan.

Myöhemmin kuitenkin sain oivalluksen, miksi leipä ei ollut heille maistunut.

Anoppi oli leikannut sitä sektoreittain ja halkaissut nämä palat keskeltä. Tämä ruisleipä on ohutta, joten näin leikaten palat ovat melkein pelkkää kuorta. Kuori on todella kovaa (tai hieman kostuneena sitkeää), joten tällaisia paloja on todella vaikea syödä.

Siksi meillä onkin tapana leikata leivästä ohuita siivuja tai pikemminkin suikaleita. Silloin hampaiden tarvitsee yhdellä haukkauksella selvitä vain pienestä määrästä kuorta. Näin leikatut leivät eivät oikein toimi perinteisinä voileipinä koska niiden päälle ei juuri mahdu täytteitä, mutta syömme näitä siivuja vähän niin kuin sipsejä. Menekkikin on sen mukainen.

Anoppi ei siis osannut kyseenalaistaa konventionaalista tapaa leikata leipää. Lapset taas eivät tunnistaneet leipäkorissa tarjolla ollutta ruisleipää. Kummallekaan osapuolelle ei tullut mieleen, että keskustelemalla leivän leikkaamisen tavoista olisi ollut löydettävissä ratkaisu, joka olisi tehnyt molemmat osapuolet tyytyväisemmiksi.

Tapa, jolla tarjoilemme asiat, vaikuttaa dramaattisesti siihen, löydetäänkö niitä, halutaanko niitä käyttää, miltä ne tuntuvat ja miten niiden oletetaan toimivan. Tämä on hyvä muistaa muuallakin kuin ruokapöydässä.

Töissä sama asia voi tulla vastaan esimerkiksi tilanteessa jossa olemassaolevan toiminnallisuuden käyttöliittymää muutetaan. Lopputulos voi nostaa ihan uudella tavalla esiin vanhan toiminnallisuuden puutteita, ja saada aikaisemmin hyvältäkin vaikuttaneet asiat tuntumaan epäloogisilta.

Miten vanhemmuus kouluttaa testaajaksi

Lapset ovat pohjimmiltaan aika mainiota juttuseuraa. Parasta on päästä mukaan erilaisiin ongelmanratkaisusessioihin, joko osallistuen tai ihan vain seuraillen: miten vuosikas etsii paikkaa josta ylettyisi pinnasängyn kaiteen toisella puolella olevaan leluun, mistä kaikesta taapero voi esittää "miksi"-kysymyksen, millaisiin teknisiin pohdintoihin eskarilainen voi yltää, tai mistä löytyvät leikkiin ne tärkeät asiat, joita ei (aikuisen mielestä) löydy lelulaatikosta.

Lapset ovat taitavia muistuttamaan testaajalle tärkeistä asioista: mikään ei ole itsestäänselvää, ja aina voi löytää jonkin uuden tavan käyttää tuttuja esineitä.

Äitiydessä itsessään on myös paljon samaa kuin testaamisessa. Toisessa opitut ajattelutavat ja toimintamallit voivat tukea toista. Tässä muutamia asioita, joissa näen yhtymäkohtia:

1) Kun työt alkavat, et tiedä, mikä ongelma vaatii korjaamista. On kuitenkin muutama vaihtoehto, joiden tiimoilta kannattaa aloittaa asian selvittely. 

2) Ajan myötä arvauksesi tutuissa tilanteissa paranevat, mutta vastaan tulee uusia, monimutkaisempia ongelmia. Asioiden merkitykset muuttuvat.

3) Kirjallisuutta aiheesta on paljon. Suurin osa siitä ei ole sinulle erityisen hyödyllistä. Oikeiden kirjojen löytäminen voi olla aluksi vaikeaa. Kaikki vastaan tulevat ratkaisumallit eivät sovi omaan kontekstiisi, eivätkä kaikki omat ratkaisusi toimi muualla.

4) Vertaistuki on tärkeää. Jos et ole tarpeeksi onnekas elääksesi muiden samassa elämäntilanteessa olevien keskellä, tukea löytää helpoiten sosiaalisen median kautta. 

5) Pidemmän päälle yksi keskeisimmistä menestyksen avaimista on siinä, miten hyvin saat muut näkemään, miksi tietyt asiat ovat tärkeitä, miksi toiset ongelmia. Joskus on kärsivällisesti etsittävä parempia tapoja selittää ja havainnollistaa asioita uudella tavalla. 

6) Tärkeää on myös saada toiset tekemään kanssasi yhteistyötä. Jos haluat tulla kuunnelluksi ja otetuksi vakavasti, älä ole se joka aina vain valittaa. Älä ole ilkeä äläkä ylimielinen.

7) Älä jätä tärkeitä asioita sanomatta silloinkaan kun tiedät niiden herättävän vastustusta. Ole valmis kohtaamaan muiden negatiivisia tunteita ottamatta niistä itseesi. Ymmärrä, että roolisi on erityisellä tavalla vastuullinen, mutta parhaiten onnistut myös ristiriitatilanteissa olemalla myös osa tiimiä.

8) Kuuntele tiimiäsi. Myös he opettavat sinua. Paras tapa löytää oman ajattelun puutteet on ottaa harkintaan asioita, joita joku eri tavalla maailmaa katsova nostaa esiin.

9) Joskus paras tapa edistää asioita on esittää kysymyksiä.

10) Jos haluat olla oikeasti hyvä, ymmärrä oma epätäydellisyytesi ja pyri jatkuvasti parempaan. Jokainen epäonnistuminen on tilaisuus oppia tekemään asiat ensi kerralla paremmin. Oman mielenrauhan nimissä kannattaa myös oppia hyväksymään epätäydellisyys sekä tietty määrä elämän yleistä kaoottisuutta.

Project piparkakkutalo

Launch

Isä: Hei, otin piparitaikinan sulamaan, nyt tehdään piparkakkutalo!
Lapset: Jee!
Äiti: Ostitko sellasen valmiin setin?
Isä: Ei tässä millään talopaketeilla pelata, tehdään ihan oma. Saadaan just sellanen kun halutaan.
Lapset: Jee!

Määritys

Tyttö: Mä haluun Muumitalon!
Poika: Eikun tehdään traktori!
Isä: Mä olin ajatellut että tehtäisiin linna.
Äiti: Eikö ihan tavallinen talo kävisi?
Isä: Tehdään sellainen prinsessalinna.
Tyttö: Joo!
Poika: Höh!
Isä: Sinne vois tehdä vaikka lohikäärmeenkin...
Poika: Mä en ala jos ei tuu traktoria!
Isä: No tehdään siihen pihalle traktori.
Poika: Okei!
Äiti: Kuulostaa aika hankalalta.
Isä: Älä nyt, hyvä siitä tulee.

Suunnittelu

Äiti: Pitäiskö meidän tehdä siitä pahviproto tai jotain?
Isä: Ei tää oo niin vaikeeta, ja taikinakin alkaa olla sula. Mä piirrän kaavat tähän leivinpaperille ja leikataan niiden avulla.
Lapset: Mä haluun kans piirtää!
Isä: No piirtäkää te niitä prinsessoja ja traktoreita.
Tyttö: Ja sit tähän tulee kukkia ja Muumeja.
Poika: Ei linnaan voi tulla Muumeja!
Tyttö: Kyllä voi jos tulee traktoreitakin!
Äiti: Paljonko meillä on taikinaa, riittääkö se kaikkeen?
Isä: On sitä aika paljon. Eiköhän sillä pärjätä.

Toteutus

Isä: Nyt leikataan nää kaavat ja sitten sen mukaan palat.
Lapset: Jee!
Äiti: Mä laitan uunin päälle ja alan jo kaulita tuota taikinaa.
Tyttö: Toi leikkas mun Muumipeikolta pään!
Isä: Teipataan ne palat yhteen, ihan hyvä tulee.
Tyttö: Ei ei ei, aaaaaaaaaaaa, nyt mä leikkasin vinoon!
Isä: Se on vasta se paperimalli, jonka perusteella leikataan sitä piparkakkutaikinaa. Voit korjata sen sitten kun leikkaat sitä taikinaa. Ja jos taikinan kanssa epäonnistuu, niin voi kaulita ja leikata uudelleen.
Tyttö: Okei...
Äiti: No niin, kaikille on kaulittu tänne oma taikina. Ja tässä vieressä on näitä peltejä ja leivinarkkeja, mihin voi nostaa valmiit.
Isä: Sitten otetaan näitä veitsiä millä voi leikata. Tää kaava laitetaan tällä tavalla tähän taikinan päälle, ja sitten leikataan näin, kaavan reunaa pitkin.
Poika: Joko saa syödä taikinaa?
Äiti: Jos tekisit ensin vähän niitä traktoreita.
Poika: Mutta tää on vaikeeta!
Äiti: Otanko mä sulle noita valmiita muotteja esiin, näillä voi tehdä possuja ja tähtiä ja joulukuusia...
Poika: Eikun mä haluun traktoreita!
Äiti: No jos minä autan vähän...
Tyttö: Mulla on jo näin paljon Muumeja!
Äiti: Tulipa hienoja! Laitetaanpas jo eka pelti uuniin.
Isä: Saanko mä lainata vähän taikinaa? Tää ei riitäkään koko linnaan.
Tyttö: Ota tolta!
Poika: Eikä!
Äiti: Jos molemmat antais vähän, niin saadaan hienompi linna?
Lapset: *nurinaa*
Isä: Jos mä asettelen nää nyt näin, niin varmaan riittää... Ääh, ei näitä saa tähän kaikkia mahtumaan. Saisinko mä vielä vähän taikinaa?
Poika: Mä söin jo kaiken.
Tyttö: Saat tosta vähän.
Isä: Kiitos, kulta! Kaulitaas vielä kerran... Voi hitsi, kyllä tää jää vähän vajaaksi...
Äiti: Jos yhdestä tornista tulis vähän matalampi?
Isä: Niin tässä on varmaan pakko tehdä.
Tyttö: Mikä täällä haisee?
Äiti: Hups, ekat piparit!
Poika: Onpa mustia!
Isä: No, voi noita vielä käyttää rakentamiseen.
Äiti: Ollaan tarkempana seuraavien kanssa. Laitan nyt kellon soimaan.
Isä: Nostellaan näitä paistettuja tänne lautaselle jäähtymään, niin saadaan pelti seuraaville pipareille.
Äiti: Eikö sen pellin kannattaisi antaa ensin jäähtyä?
Isä: Mitä turhia, tuupataan se samoin tein takas uuniin, niin tulee valmista nopeammin.
Tyttö: Mä koristelen tän ensin.
Äiti: Voi kulta, sen pitäisi antaa ensin jäähtyä!
Poika: *mums*
Isä: Voi ei, älä syö sitä!
Poika: Mut eikö piparit oo tarkoitettu syötäväksi?
Isä: Meidän piti rakentaa näistä linna!
Äiti: No nyt on ekat varmaan jäähtyneet tarpeeksi että voi aloittaa kokoamisen tai koristelun. Kumpi tehdään ensin?
Isä: Hyvä kysymys... Koristelut sotkeentuu helposti kootessa, mutta kootun koristelu voi olla vaikeaa...
Tyttö: Mä haluun koristella!
Isä: Entä jos tehdään niin, että koristellaan osa etukäteen? Sä voit aloittaa koristelun ja mä aloitan kokoamisen.
Äiti: Tarviitko apua?
Isä: No on tää vähän vaikeeta itekseen. Miten näistä on tullut näin vänkyröitä? Ja näähän on ihan eri pituisia keskenään!
Äiti: Ootko varma että just noiden pitää tulla yhteen tuolla tavalla? Jos joku muu sopis paremmin?
Isä: Äh, mä unohdin että näistä tulee näin paksuja, miten näistä nyt saa oikean kokosia?
Äiti: Pitäiskö leikata pala reunasta?
Isä: Nää mustuneet kyllä varmasti murtuu jos yrittää.
Poika: Mihin mun traktorit tulee?
Isä: Ootas kun saadaan tää koottua. Pidätkö tosta vähän kiinni, ettei se pääse liikkumaan kun mä liimaan tätä toista kohtaa?
Tyttö: Se on ihan vino.
Isä: Hei, eikö näitä torneja pitänyt olla neljä? Mä löydän palat vain kolmeen?
Poika: Ei se mitään, laitetaan seinät yhteen tälleen, ja tehdään tästä tornista tunneli tohon sisäänkäyntiin.
Isä: Tunneli?
Äiti: Vaikuttaa minusta toimivalta idealta.
Tyttö: Ja sen voi sit koristella kukilla.

Stabilointi

Poika: Maistuu hyvältä.
Isä: Joo, mutta älä riko sitä nyt enempää, syödään se vasta jouluna.
Äiti: Tää sauma hajoo täällä. Seinä putoaa kohta.
Isä: Nostetaan pystyyn ja laitetaan lisää sokeria. Ja mä varmaan pidän tästä nyt kiinni kunnes se on kuiva.
Äiti: Aika kiva siitä tuli, vaikka vähän erilainen kuin kuvittelin.
Isä: No joo, kyllä mä toivoin vähän hienompaa. Voiskohan tähän tehdä ne puuttuvat tornit ens viikonloppuna?
Äiti: Miten ajattelit silloin irrottaa nuo vinoon liimatut seinät?
Isä: Ehkä ne tornit vois vaan kiinnittää tähän ulkopuolelle.
Äiti: Onneksi sä et työskentele rakennusalalla.
Isä: Mitä vihjaat?

Muutoshallintaa v-käyrällä

Projektipäällikkö raahusti hiuksiaan haroen ja raskaasti huokaillen testaajan työpisteelle.

"Istuhan alas", testaaja kehotti. "Mitäs meidän projektille kuuluu? Stabilointivaiheen piti muistaakseni alkaa pari viikkoa sitten, joko nyt vihdoin alkaisi olla jotain testattavaa?"

Projektipäällikkö huokaisi taas syvään.

"Ei ole vielä tarpeeksi valmista," hän vastasi. "Ja itse asiassa nyt on sellainen tilanne, että pitäisi keskustella testauksen määrästä."

"Niin, arvioin silloin projektin alkaessa, että riittävä testaus voisi onnistua kolmen viikon työllä. Se todettiin jo silloin hieman optimistiseksi arvioksi, mutta haluttiin minimoida kustanuksia. Projektin ongelmat tietysti indikoivat, että se ei välttämättä riitä."

Projektipäällikön ilme muuttui entistä tuskaisemmaksi.

"Mutta kun projektin aikataulu ei jousta! Etkö voisi testata vähän nopeammin?"

"No tietysti voidaan vielä priorisoida testitapauksia ja karsia pikkuisen eri päätelaitteilla ja selaimilla tehtävää testausta, mutta se tietysti kasvattaa riskejä. Varmaan kahdessa ja puolessa viikossa saisi jo kohtuullisen käsityksen riskitasosta, vaikka laadun takaaminen voikin olla mahdotonta. Ja aikatauluhan riippuu pitkälti myös siitä, miten nopeasti korjaukset etenevät."

"Minä ajattelin ennemminkin, että jos kuitenkin vaan ottaisit pari päivää ja kliksuttelisit sen läpi? Ei mentäisi niin virallisesti."

"Oletko tosissasi? Meillä on testattavana kymmenkunta prosessikulkua variaatioineen viidellä eri selaimella, tabletilla ja älypuhelimella. Jo siihen kolmen viikon työmäärään liittyy tietyn riskitason hyväksyminen. Ja miten se aikataulu nyt voi olla noin tiukka, kun testaussuunnitelmaa tehtäessä sen kolmen viikon työn jakaminen kuuden viikon jaksolle ei ollut mikään ongelma? Nyt ollaan vasta kaksi viikkoa myöhässä, tai kohta siis kolme viikkoa. Eikö sitä testausaikaa pitäisi olla vielä kolme viikkoa jäljellä?"

"Unohdin kertoa sinulle, että koulutuksia piti aikaistaa kahdella viikolla. Eräillä avainhenkilöillä osui lomat siihen hankalasti, ja sitten oli seminaarimatkoja. Pitäisi saada valmista sitä ennen."

Testaaja veti syvään henkeä ja nojautui tuolissaan taaksepäin.

"Yritätkö siis sanoa, että softa ei ole vielä tarpeeksi valmis testattavaksi, mutta ensimmäiset koulutukset ovat jo kahden viikon kuluttua?"

"Niin."

Hetken aikaa kuului vain ilmastoinnin vaimea humina.

"No, periaatteessa tilanne saattaa olla pelastettavissa, jos voin valjastaa koko testaustiimin työhön, ja pääsemme aloittamaan vielä tällä viikolla. Täytyyhän siellä joku kokonaisuus kohta olla testattavissa, ette kai te kaikkea ole tehneet yhtä aikaa."

Projektipäällikkö vinkaisi hiljaa, muttei sanonut mitään.

"Mutta korjausten pitäisi sitten edetä tosi nopeasti, tai muuten me vain dokumentoimme syyt, joihin koulutus tulee kaatumaan. Ja tietysti sen pitää olla hyvin koodattu, että se saadaan käytännössä yhdellä korjauskierroksella kuntoon. Aika ei mitenkään riitä nyt bugi-pingikseen."

"Ei onnistu, budjetti ei anna myöten."

"Miten niin ei anna myöten? Piti olla mahdollisuus käyttää testaamiseen kolme viikkoa työaikaa."

"Mutta tässä on nyt ollut vähän kaikenlaista, on tullut yllättäviä kustannuksia. Muista projekteista aiheutuvien resursointiongelmien vuoksi tätä on nyt tehty aika takapainotteisesti, ja siksi projektiin piti ottaa mukaan odotettua suurempi joukko kehittäjiä. Osa on ollut vähän kokemattomia, työ on edennyt hitaasti ja ovat tarvinneet suunniteltua enemmän ohjausta. Hommia on myös jouduttu vaihtamaan tekijältä toiselle, kun on pitänyt priorisoida työskentelyä eri projektien välillä. Yksi päivä meni hukkaan, kun integraatioympäristö asennettiin ensin väärin. Pari päivää meni kun piti kaivaa yhden sairaslomalle jääneen kehittäjän koneelta, mitä hän oli ehtinyt tehdä. Ja sitten yksi kone hajosi, eikä ollut varmuuskopiota. Ja..."

"Eli kun koodarit säätävät, testaus maksaa?"

"Maksaa ja maksaa, asiakashan se tästä maksaa. Tai meidän firma, asiakas ei suostu maksamaan enää yhtään enempää."

"Tiedätkö, miten kalliiksi tuotantokäytössä löytyvät bugit tulevat? Tai miten paljon työläämpää on tulkita ja hallita keskivertoasiakkaan bugiraportteja kuin meidän omien ammattitestaajien bugiraportteja? Mitä tulee koulutuksesta, kun softa ei toimi? Tai miten vaikuttaa asiakastyytyväisyyteen tai käyttäjien muutosvastarintaan, jos aloitetaan keskeneräisellä järjestelmällä?"

"No en minä voi kehittäjiltäkään sitä työaikaa nipistää, kun ei siitä järjestelmästä tule valmista ilman heidän työtään."

"Ja mikä saa sinut kuvittelemaan, että he saavat sen käyttökuntoon ilman että sitä testataan? Kuule maailmassa on aika paljon hyvää tuotekehitystä mennyt hukkaan, kun puutteellisen testauksen takia softaa ei ole saatu riittävään kuntoon, että sitä oikeasti voisi käyttää."

"Noh, tuskin tästä nyt sen luokan katastrofi on tulossa."

"Minusta kuulostaa, että sinulla on tässä projektissa toteutunut aika merkittävä määrä riskeistä. Sillä on väistämättä aikataulu- tai kustannusvaikutuksia, usein molempia."

"Mutta kun asiakas ei tule hyväksymään korkeampaa hintaa eikä viivästettyä aikataulua!"

"Ei se järjestelmä tunne projektin aikataulua, se valmistuu tekemällä ja testaamalla. Jos hintaa ja aikataulua ei voi venyttää, niin ominaisuuslistaa tulee pienentää."

"Sinä et tunne tätä asiakasta, eivät ne tule suostumaan... Eikä se tällä aikataululla onnistuisikaan. Sitä paitsi kaikki on melkein valmista, joten olisi tyhmää jättää mitään kesken."

Laskeutui hiljaisuus. Ilmastoinnin humina tuntui painostavana. Projektipäällikkö painoi päänsä käsiinsä ja huokaisi syvään.

"Mitä tässä sitten sinun mielestäsi tulisi tehdä?"

Testaaja katsoi ulos ikkunasta. Aurinko paistoi.

"Lähdetään kaljalle."

"Mitä, nyt on keskiviikkoiltapäivä?"

"Joo joo. Sulla on varmasti jo viikon tunnit täynnä, etkä pysty nyt edistämään mitään. Mennään kaljalle."

"Mutta eihän se käy!"

"No tietysti se käy. Otetaan mukaan kynää ja paperia ja suunnitellaan yhdessä kriisiviestintä. Kun sitten aamukrapulassa soitat asiakkaalle, kuulostat niin autenttisen katuvalta ja uupuneelta, että ne kyllä leppyvät."

Hetken hiljaisuus.

"Absurdia, mutta tuossa saattaa olla järkeä..."

"Joo joo. Enemmän kuin monessa asiassa, mitä tänään on tullut vastaan."